©Timo Ahjos
Julkaistu 13.11.2020
Virhe korjattu 16.11.2020
Liittyy blogiin tahjos.blogspot.com
Linkki osa 2:een

Timo Ahjos muistelee ...

Asevelvollisena Suomen armeijassa, osa 1

Sain ensin Upinniemessä koulutuksen rannikkojääkäriksi ja sitten Haminassa joukkueenjohtajaksi. Rannikkojääkärit koulutettiin erityisesti valloittamaan jokin meren saari. Sinne tehtiin ensin maihinnousuhyökkäys ja sitten taisteltiin saarella kiväärijoukkueena. Rannikkojääkäreitä sanottiin joskus leikillisesti "kaislajääkäreiksi" ja Upinniemestä käytettiin usein sen ruotsinkielistä nimeä Obbnäs. Rannikkojääkäreitä vastaavien merijalkaväkijoukkojen kansainvälinen tunnus on vihreä baretti. Alla olevat kuvat ovat 6.8.1974 pidetystä maihinnousunäytöksestä, jossa itsekin olin mukana esiintymässä. Kuvat avautuvat klikkaamalla isokokoisina.

Lähtö työpaikalta

Olin työskennellyt Kansa-yhtiöissä jo 11.3.1971 alkaen ja viimeksi eläkevakuutusosastolla jaostopäällikkönä. Vuoden 1974 alussa olin saanut ylennyksen Kansa-yhtiöiden eläkevakuutusaktuaariksi, mutta käytännön työtehtäväni eivät olleet vielä muuttuneet, kun lähdin 16.2.1974 suorittamaan asevelvollisuutta. Niinpä jätin lähtiessäni eläkevakuutusosaston osastopäällikön pöydälle luettelon työtehtävistäni, jotka muiden pitäisi hoitaa poissaoloni aikana.

Tein tuon tehtäväluettelon siten, että laadin paperille ranskalaisin viivoin luettelon, jossa oli kustakin tehtävästä vain otsikko. Sitten äänitin sanelukoneen nauhalle selityksen, mitä kunkin otsikon kohdalla piti tehdä. Olin ostanut single-levynä Muska Babitzinin esittämän kappaleen Jambalaya ja äänittänyt sen ensin sille sanelukoneen nauhalle. Sanelin oman selitykseni sen päälle siten, että aluksi ja aina jokaisen tehtävän jälkeen kuului pätkä Muskan laulua. Voit kuunnella Muskan esityksen edellä olevasta linkistä!

Upinniemen varuskunta ja harjoitusalueen laajuus

Upinniemi on Porkkalan niemen länsipuolella oleva kapeampi niemi. Molemmat kuuluivat Porkkalaksi kutsuttuun alueeseen, joka oli Neuvostoliiton sotilastukikohtana vuodesta 1944 vuoteen 1955. Tarkemmin: fi.wikipedia.org/wiki/Porkkalan_palautus. Varuskunnan nimi säilyi Porkkalan varuskuntana 1990-luvun loppupuolelle saakka, jolloin varuskuntakin sai nimen Upinniemi.

Upinniemeen johtava päätie lähtee Kirkkonummen asemalta suoraan etelään. Noin 10 kilometrin päässä alkaa sotilasalue, jonka rajalla vaaditaan kulkulupa. Sotilasalueen sisällä tuli vastaan risteys, jossa oli mahdollista jatkaa suoraan tai kääntyä vasemmalle. Jos kääntyi vasemmalle, siellä oli kantahenkilöstön asuinalue, Helsingin linja-autoasemalta lähtevän bussin päätepysäkki, uimahalli, sotilaskoti, Merikappeliksi kutsuttu kirkko, varuskunnan ruokala, suuri kenttä ja rannikkojääkäripataljoonan (RannJP) kasarmit. Viimeksi mainitut olivat Upinniemen itärannalla. Jos ajoi suoraan, siellä oli laivaston sotilaiden ("sillien") kasarmit, varuskunnan esikunta ja varusmiesten autojen pysäköintialue. Tien oikella puolella aidan takana - siis Upinniemen länsirannalla - oli laivastoasema, jonne meikäläisillä ei ollut pääsyä. Koko varuskunnan päällikkö oli laivaston upseeri, sotilasarvoltaan kommodori. Merikappelista on tehty 2 minuutin pituinen video, jossa on myös selostus. Se avautuu tästä linkistä. Merikappelin kerrottin olevan Suomen ainoa valtion omistama kirkko. Se rakennettiin lahjoitusvaroin. Suurin lahjoittaja oli Jenny ja Antti Wihurin säätiö, joka maksoi noin 2/3-osaa kustannuksista.

Upinniemi jatkuu vielä monta kilometriä RannJP:n kasarmia pidemmälle. Siellä oli mm. varasto, jota minäkin olin yhdessä vaiheessa vartioimassa, ampumarata ja "Upinniemen rautatieasema". Siinä oli metsän reunassa joitakin kymmeniä metrejä junanrataa ja muutamia vanhoja rautatievaunuja, joissa harjoiteltiin erilaisia toimenpiteitä. Tuolle alueelle tai siitä eteenpäin emme saaneet omin päin mennä, joten en ole nähnyt enkä tiedä mitä siellä kauempana oli. Luultavasti jotakin Suomenlahden valvontaan ja puolustamiseen liittyvää.

Kasarmilla asuttiin ja saatiin luokkaopetusta, kentällä harjoiteltiin sulkeisjärjestystä ja sen kohdalla rannalla käytiin meressä uimassa, mutta muuten lähes päivittäin ja usein yöksikin lähdettiin jonnekin kauemmaksi Upinniemen sotilasalueen ulkopuolella oleviin metsiin. Harjoitusalueemme itäisin paikka oli niityksi kasvanut entinen Friggesbyn lentokenttä, jossa kävi 1950-luvulla venäläisiä Mig-15 -hävittäjiä. Ne olivat ensimmäiset Helsingissä nähdyt suihkukoneet, joita sanottiin siihen aikaan reaktiokoneiksi. Siellä harjoittelimme joskus maahanlaskun torjuntaa. Harjoitusalueemme pohjoisin kohde oli Lohja, jonne menimmme aliupseerikoulun aikana kerran metsien läpi kävellen ja vähän väliä taistellen. Harjoitusalueen läntisin kohde oli Syndalen, minne mentiin polkupyörillä melkein viikon kestäneille ampumaleireille, muistaakseni kolme kertaa vuoden aikana. Aliupseerikoulun aikana liikuttiin usein ja joskus yövyttiinkin lähisaaristossa.

Peruskoulutuskausi Rannikkojääkäripataljoonassa

Menin Upinniemeen palvelukseen omalla autollani saamani kutsun mukaisesti lauantaina 16. helmikuuta 1974, vaikka virallinen ja sotilaspassiinkin merkitty palvelukseenastumispäivä oli 15. helmikuuta. Pataljoonan komentajan nimissä oli lähetetty edellisellä viikolla 2-sivuinen ystävällissävyinen kirje. Sen alussa hän kertoi, että "Rannikkojääkäripataljoona on vuonna 1960 perustettu joukko-osasto, joka vaalii rannikkopuolustajien ja merijalkaväen perinteitä. Tämän lisäksi pataljoona on, kuten nimikin sanoo, jääkäripataljoona, joka on valmis nopeiden tehtävien suorittamisessa myös maalla." Hän suositteli saapumaan jo noin klo 12-16 välisenä aikana, ettei joudu ottamaan varusteitaan yöllä. Tällöin ehtii tutustua alueeseen ja kasarmeihin päiväsaikaan. Kirje loppui näin: "Rannikkojääkäripataljoonan komentajana toivon, että tulette virkeänä joukko-osastoomme ja haluatte olla rehti ja hyvähenkinen lisä rannikkojääkärien joukossa. Tervetuloa. - Rannikkojääkäripataljoonan komentaja / Everstiluutnantti E. Rannikko"

Fyysinen kunto

Siihen aikaan kerrottiin, että rannikkojääkärien koulutus on laskuvarjojääkärien jälkeen fyysisesti rankin varusmiesten koulutushaara. Minulle oli kutsunnoissa vuonna 1967 ja vielä tulotarkastuksessa 20.2.1974 merkitty palveluskelpoisuusluokka A II, perusteluna "astenia" (heikkous, voimattomuus, väsyvyys). Palvelusaikana fyysistä kuntoa mitattiin Cooperin testillä, jossa mitattiin, kuin pitkän matkan pystyi juoksemaan 12 minuutissa. Ensimmäisessä Cooperin testissä 25.2.1974 juoksin 2630 metriä, jolloin sijalukuni oli 60/114. Arvosteluasteikolla 2600-3000 metriä oli "hyvä", mutta kaikki alle 2800 metriä juosseet joutuivat tekemään kunnon kohottamiseksi kahtena iltana viikossa juoksulenkin. Seuraavissa testeissä pääsin hiukan yli 2800 metrin. Koko palvelusajan keskityin aina fyysiseen jaksamiseen. Monilta minua paljon vahvemmilta miehiltä "katkesi pinna" erilaisissa tilanteissa. Lopputarkastuksessa 8.1.1975 palveluskelpoisuusluokakseni merkittiin A I ja kenttäkelpoisuus hyväksi.

Koulussa voimistelunopettajan tavoitteena oli, että koulun edustusjoukkueet pärjäisivät hyvin koulujen välisissä kilpailuissa. Urheilu- ja voimistelutunneilla hyviä oppilaita treenattiin, huonot saivat tehdä mitä halusivat, vaikkapa istua koko tunnin ajan välinevarastossa tai pukuhuoneessa juttelemassa. RannJP:ssä oli ihan päinvastainen asenne. Siellä korostettiin, että joukon vahvuus määräytyy sen heikoimman jäsenen mukaan. Sen vuoksi juuri heikkoja pitää vahvistaa. Miehekkään reilu ilmapiiri kannusti jokaista yrittämään parhaansa.

Alokkaasta rannikkojääkäriksi

Aluksi varusmies on sotilasarvoltaan alokas. Ensimmäiselle viikonloppuvapaalle (lauantai klo 12 - sunnuntai klo 24) pääsin jo viikon kuluttua palvelukseen astumisesta, kun olin läpäissyt ns. lomakokeen. Siinä piti tuntea sotilaallisen käyttäytymisen perusasiat ja osata käyttää henkilökohtaista asetta (rynnäkkökivääriä), vaikka sitä ei saanutkaan ottaa mukaan viikonloppuvapaalle. Sotilasvalan vannoimme Tapiolan kirkossa 20.3.1974. Ilmeisesti siinä yhteydessä otettiin tällainen perinteinen ryhmäkuva:

Sotilasvalan vannomisen yhteydessä sotilasarvo nousi alokkaasta rannikkojääkäriksi. Sotilasvalan teksti on luettavissa tältä sivulta: fi.wikipedia.org/wiki/Sotilasvala

Peruskoulutuskauden päättyminen

Peruskoulutuskausi kesti 70 päivää. Sen jälkeen eri miehet siirrettiin eri paikkoihin seuraavasti:

• Erikoisupseerikoulutukseen päässeet lähtivät Haminaan reserviupseerikouluun.
• Rannikkojääkäripataljoonan aliupseerikouluun. Minä olin siinä joukossa.
• Erilaisiin erikoiskoulutuksiin, kuten auton, traktorin tai veneen kuljettajaksi tai pioneerikonen käyttäjäksi.
• Erilaisiin tukikohtapalvelustehtäviin.

Peruskoulutuskaudelta mieleen jääneitä erikoisia tapahtumia

• Kun menin sinne komentajan kirjeessä suosittelemalla tavalla jo hyvissä ajoin iltapäivällä tutustumaan kasarmiympäröstöön, kuulin meren jäältä laulua. Sieltä lähestyi nelijonossa marssien sotilasosasto, jossa oli ehkä hiukan toistakymmentä miestä. Heidän jossakin harjoituksessa "ei ollut laulua löytynyt" ja siksi he olivat marssineet jäätä pitkin läheisen pienen saaren ympäri selvittääkseen, löytyisikö sitä laulua sieltä. Ja olihan sitä löytynyt! Komeasti kaikui meren jäällä laulettuna siihen aikaan tunnettu mainoslaulu "Veikkaus on joka viikko, palautuspäivä keskiviikko".


• Samana viikonloppuna haudattiin tammikuun lopulla kuollut alikersantti. Vartiotuvassa tv-ohjelman innoittamana rynnäkkökiväärin kanssa leikkineen miehen "tyhjä ase" oli lauennut ja luoti osunut sängyssä levänneen alikersantin päähän. (Tämän kohdan korjasin 16.11.2020).


• Yksi alokas tuotiin sinne poliisiautolla suoraan poliisivankilasta. Myöhemmin vääpeli haastatteli jokaista alokasta ja kysyi tältäkin mieheltä hänen ammattiaan. Kun mies oli vastannut, että hänellä ei ole mitään ammattia, vääpeli oli kysynyt, mistä hän sai rahaa. Hän kertoi tehneensä kioskimurtoja. Vääpeliä kiinnosti tarkemmat yksityiskohdat, miten hän oli päässyt kioskeihin sisään ja onko hänellä se tiirikka mukanaan. Keskustelun päätteeksi he tekivät sellaisen testin, että vääpeli lukitsi itsensä huoneeseensa ja alokkaan piti näyttää, saako hän sen oven lukon tiirikoitua auki. Hyvin se onnistui. Siitä seurasi, että miestä pidettiin liian vaarallisena ja hänet lähetettiin jonnekin muualle.


• Armeijassa ei oletettu kenenkään osaavan sinne tullessaan juuri mitään. Kaikki asiat opetettiin. Piti vain tehdä, mitä käskettiin. Jääkäripataljoonassa kyllä oletettiin, että mies ymmärtää suomenkielistä puhetta, osaa lukea ja kirjoittaa, ajaa polkupyörällä ja hiihtää. Uimataitoa ei vaadittu, mutta se testattiin uimahallissa, missä piti uida 200 metriä. Ennen sitä kysyttiin, onko joukossa uimataidottomia. Yksi mies ilmoitti, ettei osaa uida. Hänelle vastattiin: "Te opitte tänään." Hän todella uskoi siihen ja kun miesten käskettiin hypätä altaaseen, hänkin hyppäsi ja oli vähällä hukkua. Eräs lähellä ollut varusmiestoveri pelasti hänet ja sai siitä kuntoisuusloman. Aliupseerikoulussakin oli yksi uimataidoton, mutta se ei estänyt hänen pääsyä sinne ja koulutusta alikersantiksi.


• Tulopäivänä jokainen alokas sai henkilökohtaiset varusteensa ja hänelle osoitettiin oma sänky ja kaappi. Muuten sai vapaasti tutustua kasarmiin. Yllätyin siitä, että kun ryhmänjohtaja kävi illalla komentamassa nukkumaan ja sammutti tuvasta valon, hän toivotti lopuksi "Hyvää yötä!". En ollut odottanut niin ystävällistä kohtelua. Seuraavana aamuna klo 6 alkoikin sitten tiukka kuri. Herätys tapahtui käytävällä olevan kellon soitolla, jonka jälkeen komennettiin aamupesulle ja pukeutumaan tiukalla aikataululla. Sitten marssittiin, kuten joka aamu sen jälkeen, nelijonossa parin sadan metrin päässä olevaan ruokalaan aamiaiselle.


• Komppanian päällikkö kertoi suuressa luokassa perusasiat. Vastaavia oppitunteja hän piti luokassa myöhemminkin säännöllisesti. Tein niistä muistiinpanoja kahteen vihkoon, jotka minulla on vieläkin tallessa. Kun nyt selailin niitä vihkoja, yllätyin siitä, kuinka monia ja monenlaisia asioita niillä tunneilla opetettiin - käytännön asioista talvisodan taisteluihin. Esimerkiksi tätä en enää muistanut, mutta luin muistiinpanoistani: Kasarmilla sai olla rahaa 50 markkaa. Loput piti tallettaa pankkiin tai vääpelille. Ensimmäisellä oppitunnilla jokainen sai kaksi postikorttia, jotka sai jättää postitettaviksi ilman postimerkkiä. Tarkoituksena oli, että niillä jokainen ilmoittaa osoitteensa kotiin ja parhaalle ystävälleen. Salissa naurettiin, kun hän sanoi: "Näillä voitte ilmoittaa osoitteenne kullillenne." Jotkut nauroivat sille ajatukselle, että voisi olla kaksi kultaa, toiset sille, että samalla sanalla on toinenkin merkitys.


• Hyvin varhaisessa vaiheessa meidät vietiin illalla ulos aivan pimeään paikkaan, missä meille esitettiin taistelukentän ääni- ja valoilmiöitä. Kouluttaja korosti sitä, että suomalainen sotilas käyttää hyväkseen myös pimeyttä. Seisoimme nelirivissä. Minä olin toisessa rivissä ja huomasin, että eturivissä yksi alokas rupesi kuselle. Kouluttaja ei sitä huomannut. Se alokas osasi siis jo silloin käyttää pimeyttä hyväkseen!


• Henkilökohtaisena aseena rannikkojääkäreillä oli jo silloin rynnäkkökivääri "762 RK M/62". Monissa muissa varuskunnissa henkilökohtaisena aseena oli siihen aikaan vielä konepistooli (9.00 KP31 "Suomi"). Rynnäkkökivääristä opetettiin ensin perusasiat luokassa ja sitten harjoiteltiin sen käsittelyä kasarmirakennuksen takana olevalla nurmikolla. Siinä jokaisen alokkaan piti ottaa maassa maaten ampuma-asento. Komppanian päällikkö, yliluutnantti Heikki Hult, jota haastateltiin myöhemmin usein televisiossa, tuli vuorotellen jokaisen alokkaan eteen nurmikolla maaten tarkastamaan, onko tähtäysasento oikein. Kun silloin katsoin häntä silmiin, hän komensi: "Älkää minua katsoko, en minä niin kaunis ole!" Hänen ylähuulensa oli jotenkin erikoinen ja ehkä hän kärsi siitä.


• Minulle tuotti alkuaikoina vaikeuksia se, että pitkin päivää joutui seisomaan paljon, ilman että olisi ollut tilaisuus istua välillä jossakin. Alokasaikana ei saanut liikkua vapaasti missään ulkona eikä paljon sisälläkään. Ihan ensimmäisinä iltoina ei saanut käydä edes sotilaskodissa. Myöhemmin siellä sai käydä iltaisin omin päin. Muuten kasarmialueella liikuttiin aina suljettuina osastoina eli nelijonossa, ryhmänjohtajan komentamassa tahdissa "vasen, vasen, vasen kaks kolme". Joskus kävi niin, että ryhmänjohtaja näki ruokalaan marssittaessa vihollisen ja komensi "Taakse - poistu!" Silloin miesten piti hajaantua siltä paikalta eri suuntiin ja mennä maahan matalaksi. Kerran tuo sattui sellaisessa paikassa, missä jouduimme ryntäämään hyvin auratulta tieltä rähmälleen syvään umpihankeen. Kiinnitin huomiota siihen, että jotkut vahvarakenteiset maalaismiehet olivat tuosta aivan raivoissaan. Minä pidin sitä lähinnä vitsinä ja keskityin siinäkin vain jaksamiseen. Syvässä umpihangessa vaaditulla nopeudella liikkuminen oli aika raskasta.


• Silloin kun oltiin liikkeellä polkupyörillä, harjoituksen johtaja huusi vihollisen nähtyään: "Jalkautukaa!" Silloin piti kääntää täydessä vauhdissa polkupyörän ohjaustanko niin, että pyörä kaatui, pyörähtää siitä itse maahan ja ryömiä tieltä maastoon vetäen pyörää perässä. Se oli pelottava toimenpide, mutta ei siinä kukaan loukkaantunut, vaikka se tehtiin yleensä painava reppu selässä ja rynnäkkökivääri kaulalla. Siinä on olennaista, että uskaltaa täydessä vauhdissa pyörähtää oikealla tavalla eikä syöksy maahan pää edellä. Kerran tein sen sillä tavalla väärin, että ohjasin pyörän tien viereiseen ojaan, jolloin lensin ohjaustangon ylitse voltin tehden lumihangelle selälleni. Kouluttaja tuli siihen moittimaan: "Tehän menette kuin uimastadionin pelle!" Eräässä harjoituksessa olimme tulleet mäkeä alas kapealla hiekkatiellä ja mäen alla komennettiin jalkautuminen. Sen jälkeen meidät komennettiin tielle riviin. Kouluttaja kysyi, saiko joku fyysisen vamman. Kukaan ei vastannut. Sitten hän kysyi, saiko joku psyykkisen vamman. Silloin meidän tuvan nuorin ja melko hentorakenteinen poika erehtyi viittaamaan. Hän joutui ajamaan uudelleen sen mäen päälle ja jalkautumaan rivin edessä. Sen jälkeen häneltä kysyttiin, paraniko psyykkinen vamma. Hän ilmoitti sen parantuneen.


• Tätä kirjoittaessani en enää muistanut, montako kertaa päivässä siellä syötiin. Sen kyllä muistan, että koskaan ei tarvinut mennä nälkäisenä nukkumaan eikä sukulaisten tarvinut lähettää ruokapaketteja. Nyt lukemani oppaan mukaan sotilaille tarjottiin seuraavat ateriat:
  • aamiainen (klo 06.30-), joka sisältää vellin, puuron tai maissimurojen lisäksi teetä, kahvia tai kaakaota sekä juustoa, makkaraa tai kananmunan
  • lounas (klo 11.00-) ja
  • päivällinen (klo 17.00), jotka molemmat pääateriat sisältävät kaksi ruokalajia
  • iltapala (klo 19.30-) on vapaaehtoinen ateria yleensä neljä kertaa viikossa.

  Samassa oppaassa on muitakin tietoja muonituksesta ja majoituksesta. Sivu avautuu tästä linkistä. (Lähde: Pääesikunnan tiedotusosaston julkaisu "varusmieheksi" vuodelta 1973.)

• Pysyin koko varusmiesajan muuten terveenä, mutta maaliskuun lopulla olin 5 päivää varuskuntasairaalassa tarttuvan silmätulehduksen vuoksi. Se oli siellä silloin niin yleinen, että tavallisen kasarmirakennuksen yhdestä päädystä oli tehty tilapäinen sairaala. Sen jälkeen sain vielä 8 päivän antibioottikuurin (V-pen mega, 1 tabl 3 kertaa päivässä 8 päivän ajan), koska nielunäytteestä oli löydetty "A-ryhmän ß-haemolyyttinen streptokokki ++". Kerran jouduin paikan irtoamisen vuoksi käymään varuskunnan hammaslääkärissä. Se oli karskin kohtelun vuoksi epämiellyttävä kokemus. Sain häneltä kuitenkin "pehmeän leivän kortin". Se oikeutti nimensä mukaisesti syömään aterioilla pehmeää leipää, kun muut joutuivat syömään aina näkkileipää.


• Upinniemen varuskunnan ruokalassa oli jo siihen aikaan muualla vielä harvinainen tapa jakaa ruoka: Jokainen mies otti kaiken jonossa edeten tarjottimelleen kuten nykyisin on tavallista kaikissa lounasravintoloissa. Pääruoka-annos annettiin tiskin takaa valmiiksi annosteltuna. Yhden kerran siellä oli eräänlainen joukkomielenosoitus pahana pidettyä uunikalaa vastaan. Silloin kaikki kävelimme jonossa jakelulinjan läpi, mutta kukaan ei ottanut sitä uunikalaa, jolloin siis päivän pääruoka jäi kaikilta syömättä. Sitä ruokalajia ei siellä sitten enää koskaan myöhemmin ollut. Ruokailuun osallistuminen on armeijassa pakollista, mutta ruoan syömättä jättämisestä ei rangaistu.


• Maaliskuussa teimme viimeisen hiihtomarssin, kun lumi oli monin paikoin jo sulanut. Komppanian päällikkö piti ennen marssille lähtöä puheen, jossa hän perusteli sille marssille olevan kolme syytä: 1) Se on merkitty koulutusohjelmaan. 2) Se nostaa meidän fyysistä kuntoa. 3) Meillä on vanhoina jotakin, mitä on silloin mukava muistella. Armeijan muovipohjaiset sukset eivät ilmeisesti pahasti kärsineet hiihtämisestä lähes lumettomassa metsässä.


• Peruskoulutuskauden viimeistä edellisellä viikolla oli 5-päiväinen taistelukoulutusleiri Syndalenissa Tammisaaren lähellä. Sinne ajettiin polkupyörillä siten, että aina 50 minuutin ajon jälkeen oli 10 minuutin tauko. Matkan pituus oli hiukan yli 90 kilometriä. Googlen karttaohjelman mukaan sen ajaa pyörällä neljässä ja puolessa tunnissa. Ajoimme sen jonossa siten, että joukkueiden välissä oli aina katko, mikä salli muun liikenteen ajaa kolonnan läpi. Sotilasosastolla on aina etuajo-oikeus. Jokaisen ryhmän ensimmäisenä ajoi ryhmänjohtaja ja viimeisenä ryhmän varajohtaja. Samoin jokaisen joukkueen ensimmäisenä ajoi joukkueen johtaja ja viimeisenä joukkueen varajohtaja. Koko kolonnan viimeisenä tuli traktori, jonka peräkärryn lavalle poimittiin rikki menneet polkupyörät. Sen edellä ajoi sairasajoneuvo, joka otti kyytiin uupuneet sotilaat.


• Paluumatkalla jokainen osasi arvioida, kuinka paljon matkaa on vielä jäljellä. Lopussa tuli kuitenkin yllätyksiä, jotka nostivat stressiä olennaisesti. Kun olimme jo Upinniemessä kasarmin kohdalla, emme saaneetkaan kääntyä sen pihaan, vaan meidän piti ajaa vielä noin kilometri sen ohitse ja leiriytyä sinne metsään vielä yhdeksi yöksi "koska kasarmilla saattoi olla vihollisia". Seuraavana päivänä pääsimme kasarmille, mutta sielläkään ei saanut mennä heti suoraan sängyn päälle nukkumaan vaan piti sitä ennen huoltaa varusteita.


• Armeijassa oli kuulemma sellainen käytäntö, että nuoret luutnantit saivat valita palveluspaikkansa kadettikurssin paremmuusjärjestyksessä. Varmaankin siitä johtuen juuri Upinniemeen ja varmaankin myös Santahaminaan hakeutui kurssiensa parhaita, jotka tähtäsivät sotilasurallaan korkealle. He halusivat hyvän arvosanan myös toiminnastaan nuorena luutnanttina varusmiesten kouluttajina. Varusmies huomasi sen myönteisestä, kannustavasta ilmapiiristä. Monia heistä velvoitti upseerisuvun perinne. Eräs minua pari vuotta nuorempi luutnantti kertoi, että hänen vaarinsa oli polkenut poikien kanssa huvikseen Syndaleniin vielä 80-vuotiaana. Reserviupseerikoulussa Haminassa joillakin kouluttajilla oli aivan erilainen tausta. Eräskin heistä kertoi valinneensa upseerin uran, koska siinä hän sai pysyä kotiseudullaan ja olla paljon ulkona metsissä. Edellä mainitsemani alokasaikani komppanianpäällikkö, silloinen yliluutnantti Heikki Hult, toimi myöhemmin upseerina monissa eri tehtävissä, myös ulkomailla. Hän tuli tv-katsojille tutuksi Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen johtajana, jota usein haastateltiin tv-uutisten yhteydessä. Kun hän jäi everstinä eläkkeelle täyttäessään 60 vuotta 24.7.2002, Helsingin Sanomat julkaisi hänestä noin puolen sivun laajuisen haastatteluartikkelin.


• Syndalenin ampumaleirin jälkeen sain yhden vapaapäivän pituisen kuntoisuusloman siitä syystä, että olin saanut komennuksen aliupseerikouluun, ja toisen vapaapäivän kuntoisuusloman peruskoulutuskauden nuhteettomasta suorituksesta. Sitten muutinkin kolmen päivän kuluttua viereiseen taloon aliupseerikouluun. En saanut koko varusmiesaikana yhtään rangaistusta, mutta yhdessä alokasajan tilanteessa sellainen oli lähellä. Selvisin siitä annettuani tällaisen selvityksen.


• Kun tätä kirjoittaessani olen käynyt läpi tallella olevaa aineistoa, minua hämmästyttää se, kuinka paljon sisältöä mahtui peruskoulutusaikaan, joka kesti vain 10 viikkoa. Olen kirjoittanut oppitunneilla kaksi isoa vihkollista muistiinpanoja hyvin monista asioista, joista pidettiin kokeita. Liitän tähän vielä malliksi yhden koepaperin, joka lienee alokasajan ensimmäisestä kirjallisesta kokeesta. Aluksi niissä kysyttiin sotilasorganisaatiosta, käyttäytymissäännöistä ja rangaistuksista, myöhemmin erilaisia asioita, mitkä pitäisi taistelutilanteessa ottaa huomioon. Kävin myös kirjeenvaihtoa monien kanssa kirjein ja postikortein. Sähköpostiahan ei siihen aikaan vielä ollut eikä internetiä. (Liite: Kirjeeni 23.3.1974 Upinniemestä työpaikalle)

Rannikkojääkäripataljoonan aliupseerikoulu

Sain komennuksen RannJP:n aliupseerikoulun kurssille nro 38, joka pidettiin Upinniemessä 26.4.- 1.8.1974. Se kesti siis 14 viikkoa. Kurssilla oli 63 oppilasta. Koulusta usein käytetyssä lyhenteessä "RAuK" kirjan "R" ei viittaa rannikkoon vaan reserviin. Siellä siis koulutettiin aliupseereita armeijan reserviin eikä vakinaiseen väkeen.

Ennen kurssin alkua sotilasarvoni oli "rannikkojääkäri". Kurssin aikana olimme ensin oppilaita, joilla oli arvomerkkinä hihassa valkoinen nauhanpätkä. Kurssin puolivälissä 20.6.1974 meidät ylennettiin korpraaleiksi ja kurssin päättyessä 1.8.1974 alikersanteiksi. Tyypillisesti alikersantit toimivat seuraavan palveluserän alokkaiden ryhmänjohtajina. Sotilaspassiini on merkitty, että kävin 97 päivää aliupseerikoulua ja olin sen jälkeen 8 päivää ryhmänjohtaja ennen kuin aloitin Reserviupseerikoulun (RUK) Haminassa. Käytännössä minulla ei kuitenkaan ollut niiden 8 päivän aikana mitään ryhmää johdettavana.

Aliupseerikoulun aikana liikuimme paljon lähisaaristossa, missä on siihen aikaan vuodesta oikein miellyttävää. Olen todella iloinen, että hakemustani erikoisupseerijoukkoihin ei hyväksytty, sillä silloin olisin mennyt peruskoulutuksesta suoraan RUK:iin Haminaan enkä olisi koskaan kokenut elämää saaristossa.

Liikuimme saaristossa monin eri välinein:

• Uisko-nimisillä miehistönkuljetusveneillä teimme maihinnousuhyökkäyksiä. Silloiset Uiskot olivat juuri sellaisia kuin yllä olevassa kuvassa. Niissä ei ollut kuljettajallekaan mitään kuomua. Takana oli kaksi isoa perämoottoria. Ensimmäisissä harjoituksissa Uiskolla ajettiin loivalla rannalla niin pitkälle, että veneen peräkin oli kuivalla maalla. Se kuitenkin kiellettiin pian, kun veneet eivät kestäneet sitä. Sitäpaitsi sotilaiden oli joskus vaikea hypätä veneestä, jos sen nokka oli noussut kovin korkealle maan pinnasta. Myöhemmässä käytännössä vene jäi melko kauas rannasta ja miehet hyppäsivät veneestä mereen kahluusyvyydellä. Sitä ennen (komennolla "Valmistautukaa rantautumaan!") kypärän hihna piti kiinnittää leuan alle siten, että se ei hirttänyt miestä, jos hyppypaikalla olisikin ollut niin syvää, että jalat eivät olisi ylttäneet pohjaan.


• Kanootteja käytettiin siirryttäessä saaresta toiseen. En oppinut melomaan niin, ettei melan vartta pitkin olisi valunut kanootin pohjalle. Kun kanootissa ei ollut mitään penkkiä, siinä joutui silloin istumaan kylmässä vedessä.


• Muutaman kerran siirryimme saaresta toiseen uimalla kumisessa pintauintipuvussa. Ennen uintia omista varusteista tehtiin lautta, jossa oli tärkeää, että ainakin ase pysyy kuivana. Uintipuvun käyttö oli epämiellyttävä kokemus ensinnäkin siitä syystä, että siihen kuuluva räpylä oli minulle liian ahdas ja puristi jalkaa pahasti. Pintauintipukuja on kahta lajia: kuivapukuja ja märkäpukuja. Kuivapuvussa pysyy kuivana, jos se on ehjä, kun taas märkäpukuun tulee aluksi vettä, mutta se muuttuu melko pian ruumiinlämpöiseksi. Pintauintipuku pitää veden pinnalla, joten hukkumispelkoa ei ollut, mutta sitä ei saanut itse riisutuksi. Sen alla ei pidetty muuta vaatetusta kuin pitkähihainen ja pikäpunttinen pyjama. Käytännön harjoituksissa uintipukuja oli vähemmän kuin miehiä, jolloin joutui ensin riisumaan kaikki omat vaatteet ja pukeutumaan ulkoilmassa jo valmiiksi märkään pyjamaan. Käytännössä siinä oli aina kaksi miestä auttamassa pukemisessa ja riisumisessa.

Joskus saaressa yövyttiin ilman telttaa. Silloin piti vain löytää luonnosta jokin suojaisa kallionkolo nukkumispaikaksi. Meitä varoitettiin jo peruskoulutuskaudella siitä, että rannoilla on kyykäärmeitä, jotka heräilevät kevään tullen talvihorroksesta. Niitä pelkäsin, mutta en koko varusmiesaikana nähnyt yhtään käärmettä.

Aliupseerikoulussakin tein oppitunneilla muistiinpanoja lähes kaksi täyttä vihkoa. Kirjallisia kokeita pidettiin 13 kertaa eri aiheista, Cooperin testi tehtiin kaksi kertaa ja yhden kerran pidettiin suunnistuskilpailu. Koulutus poikkesi peruskoulutuskaudesta - paitsi syvemmän sisältönsä puolesta - myös sikäli, että jokainen oppilas toimi vuorollaan ryhmänjohtajana ja ehkä joukkueenkin johtajana.

Aamu-uinti meressä

Herätys oli klo 6 kuten muissakin yksiköissä, mutta sen jälkeen ei mentykään pesuhuoneeseen aamupesulle vaan ulos koulun eteen kolmiriviin seisomaan, vaikka vesisateessa. Varustuksena piti olla kumitossut, "pikkumustat" (lyhyet housut), pyyheliina ja saippuarasia. Kun siinä oli ensin ojenneltu, marssittiin meren rantaan. Siellä jokainen riisui tossunsa ja housunsa ja laittoi ne johonkin valitsemaansa paikkaan rantanurmikolle tai pensaikkoon. Sitten mentiin alastomina nelijonoon laivalaiturille, joka oli rantaviivaan nähden poikittain. Laiturin päästä hypättiin komennettaessa ruoduittain mereen jalat edellä. Siinä oli jo niin syvää, että jalat eivät osuneet pohjaan. Vedessä sai uida heti laiturin sivulla olevien portaiden luo ja nousta siinä ylös. Jokaisen velvollisuus oli varmistaa, että myös samaan aikaan hypännyt pari nousi vedestä. Sen jälkeen jokainen sai kuivailla itseään, pukeutua ja kävellä omaan tahtiin koululle. Siellä yleensä käytiin suihkussa huuhtomassa merivesi pois ja odoteltiin komentoa lähteä ruokalaan aamiaiselle.

Eräällä oppitunnilla joku oppilas ehdotti, että aamu-uinnille ei tarvitsisi otta mukaan saippuarasiaa, koska ei siellä meren rannassa kukaan saippuaa käyttänyt. Hänelle vastattiin: "Pääesikunta päättää varustuksen ettekä te!". Siinä saippuarasiassa ei kuitenkaan tarvinut olla saippuaa. Pääesikunnan ohjeessa mainittiin nimittäin vain, että uimaan mentäessä pitää olla saippuarasia, mutta saippuaa ei mainittu.

Tavanomaiset kuviot

Kuten muissakin aliupseerikouluissa, meilläkin oli nämä:

• Oppilaskunta: Oppilaskunnan hallitus valittiin kai äänestämällä. Puheenjohtajaksi valittiin kurssin vanhin, minua vuoden vanhempi kemisti. Minä olin sihteeri ja laadin kaikki kokouspöytäkirjat. Kokouksissa oli aina läsnä myös luutnantti, joka oli oppilaskunnan kuraattori. Oppilaskunta järjesti mm. limunmyynnin kasarmilla, puolikurssijuhlan Peacockissa, kurssijulkaisun ja kurssijuhlan.


• Kurssipuukko: Tilasimme Rovaniemellä toimivalta yritykseltä 63 "sissileukua", joihin tuli tuppeen Rannikkojääkäripataljoonan tunnus (torvi ja kotkan pää) ja sen alle teksti "RannJP". Puukon terään kaiverretiin miehen nimi ja sen alle teksti "RAuK/RannJP, Upinniemi".


• Jokaiselta kurssilta ilmestyi 36-sivuinen A5-kokoinen kurssijulkaisu, jonka sisältö noudatti joka kurssilla samaa kaavaa. Siihen sisältyi mm. jokaisen tuvan oppilaista ryhmäkuva, jonka alla oli kunkin nimi, syntymäaika, ammatti, kotipaikka ja jokin lyhyt luonnehdinta. Nykyisen EU-asetuksen mukaan en saa julkaista oman tuvan miesten kuvaa täällä ilman jokaiselta saamaani lupaa. Siksi totean vain, että minusta siinä kirjoitettiin näin: "Tiedonhaluinen mies, joka viihtyi hyvin RAuK:ssa. Motto: 'Herra luutnantti, oppilas Ahjos, saanko tiedustella ...'". Kysyin Kansa-yhtiöiden mainospäälliköltä kirjeitse, sopisiko heille laittaa kurssijulkaisuun Kansan mainos. He suostuivat ja ostivat 1/4-sivun mainospaikan, joka maksoi 120 markkaa.

Muita muistoja aliupseerikoulun ajalta

• Vihreät baretit: Suomenkin armeijaan oli nimenomaan rannikkojääkäreiden lomapäähineeksi joskus ostettu vihreitä baretteja, mutta kun niiden virallisesta käytöstä oli luovuttu, ne oli myyty halukkaille muistoesineiksi. Oppilaskunnan hallituksessa selvitettiin niiden saatavuus ja kun saatiin tietää, että niitä ei ole enää armeijan varastossa eikä niitä ollut silloin myöskään kaupoista saatavissa, niiden välittämisestä päätettiin luopua. Yksi vihreä baretti oli kuitenkin aliupseerikoulun päivystäjän käytettävissä.


• Kurssijuhla pidettiin Katajanokan Kasinolla, mutta ei ollut itsestään selvää, että se pidettäisiin juuri siellä. Kaksi oppilaskunnan hallituksen valtuuttamaa oppilasta selvitti eri ravintoloiden sopivuutta kurssijuhlapaikaksi. Esillä olivat ravintolat Adlon, Alibi, Katajanokan Kasino, Dipoli, Sillankorva, Mobile ja Gambrini. Kun juhlapaikka oli valittu, kysyttiin vielä bussifirmoilta tarjouksia tilausajokuljetuksista, mutta yhtään tarjousta ei saatu, vaan vain hämmästynyt kysymys "Eiks Martta hoida ne ajot?". Säännöllisen bussiliikenteen Helsingin linja-autosemalta Upinniemeen ajoi "M.V.Wikström" ja kyseinen Martta oli sen omistaja. (Pohjolan Liikenne osti M.V.Wikströn Oy:n vuonna 2008.)


• Rannikkojääkäripataljoonan esittely Lohjalla: Jonakin viikonloppuna Lohjalla oli paikallinen juhlapäivä, minkä yhtenä ohjelmanumerona oli Rannikkojääkäripataljoonan esittely Lohjan asukkaille. Siihen kuului mm. rannikkojääkärin varusteiden esittely. Minun tehtävänä oli esitellä pyjama ikäänkuin mannekiinina torilla olevalle yleisölle. Juontaja hoiti puhumisen, minun ei tarvinut sanoa mitään. Olimme tulleet Lohjalle painava reppu selässä metsiä pitkin kävellen ja vähänväliä taistellen. Minua stressasi eniten se, että minut oli merkitty jossakin lohjalaisia vastaan pelattavassa lentopallo-ottelussa joukkueen varamieheksi. Onneksi en joutunut pelaamaan. En tiedä, miten siinä olisi käynyt, kun en ollut koskaan elämässäni pelannut lentopalloa enkä edes tiennyt sen pelin sääntöjä.


• Jonakin juhlapäivänä kävimme kouluna laskemassa seppeleen Kirkkonummen sankarihaudoille. Luultavasti se oli Rannikkojääkäripataljoonan vuosipäivä, jota vietetiin sen muistoksi, että Teikarin taistelut Viipurinlahdella päättyivät 5.7.1944. Siitä oli 5.7.1974 kulunut tasan 30 vuotta. Seppeleen lasku tapahtui klo 11. Kun se oli arkipäivä, siellä ei ollut yhtään ihmistä katsomassa. Menimme sinne hyvissä ajoin, järjestäydyimme rivistöön ja seisoimme paikallaan aika kauan odottaen, että kello tulee 11. Silloin joku korkea upseeri laski seppeleen ja me teimme kunniaa siinä taustalla komentojen mukaan. Valitettavasti kukaan ei ollut sitä näkemässä. Olisi pitänyt ainakin Kirkkonummi-lehden valokuvaaja kutsua paikalle.


• Sotilasparaati: Yhden kerran pääsin osallistumaan varusmiesaikana sotilasparaatiin, jota tietysti harjoiteltiin edellisinä päivinä. Luultavasti se paraati pidettiin Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä 4.6.1974. En muista, paljonko siinä oli mukana Porkkalan varuskunnan eri yksiköiden kalustoa, enkä sitä kokonaisuutta nähnytkään. Soittokunnan osuus jäi mieleen. Nimittäin koko marssirivistön ensimmäisenä osastona marssi soittokunta soittaen. Tietyssä kohdassa tien varressa seisoivat ne korkeat upseerit ja heidän vieraansa, jotka ottivat paraatin vastaan. Kun soittokunta pääsi siihen saakka, se siirtyi tieltä syrjään ja jatkoi soittamista siinä. Kun viiimeinen osasto ohitti sen paikan, soittokunta liittyi heidän perään ja marssi pois jonon viimeisenä.


• Kenttäjuhla 20.7.1974: Kesäkuun saapumiserän sotilasvalatilaisuus pidettiin rannikkojääkärien kasarmin edustalla olevalla suurella kentällä. Sinne oli varusmiesten omaisetkin kutsuttu ja myös koko aliupseerikoulu oli paikalla. Eri osastot - sotilaita ja siviilejä - oli sijoitettu kentälle siten, että keskelle jäi neliskanttinen tyhjä tila. Kun pataljoonan komentaja saapui, soitettiin Jääkärimarssia. Kun hän tuli joukkoja tarkastaen tervehtimispaikalleen, soitto loppui kuin veitsellä leikaten tervehdysten ajaksi ja jatkui sitten taas. Hän piti tilaisuudessa puheen, joka tuntui oudon tutulta. Ehkä hän piti saman puheen jokaisen saapumiserän valatilaisuudessa. Olimme harjoitelleet luokassa monta kertaa siinä tilaisuudessa laulettavia kappaleita, mutta kentällä isosta miesjoukosta ei kuulunut laulua juuri lainkaan.


• Kurssijuhla perjantaina 26.7.1974 Katajanokan Kasinolla noudatti ennalta määrättyä kaavaa. Kantahenkilökunta pääsi sinne daameineen ilmaiseksi. Kutsuttuina oli aliupseerikoulun koko henkilökunta ja lisäksi esikunnasta majuri ja pataljoonan komentaja. Myös oppilaat saivat tulla daameineen. Minulla oli daamina Raila A. Kansan eläkevakuutusosastolta. Juhlapuheeen pito oli annettu minun tehtäväksi. Kopioin sen tähän tallessa olevasta konseptista: Juhlapuheeni


• Aliupseerikoulun kurssi päättyi torstaina 1.8.1974, jolloin meidät ylennettiin alikersanteiksi. Sen jälkeinen perjantai, lauantai ja sunnuntai oli kuntoisuuslomaa, mutta maanantaina piti harjoitella tiistaina 6.8.1974 annettua taistelunäytöstä, jota tuli katsomaan Unkarin puolustusministeri Lajos Czinege. Hänellä oli isäntinä mm. Suomen puolustusministeri Kristian Gestrin ja Etelä-Suomen sotilasläänin komentaja kenraaliluutnantti Kai Halmevaara. Tämän sivun alussa olevat valokuvat ovat heille esitetystä maihinnousuhyökkäyksestä. Unkarin puolustusministeri oli sotilasarvoltan kenraalieversti, joten hän osasi varmasti arvostaa hyvää suoritustamme. Siinä joukossa jokainen mies oli juuri aliupseerikoulusta valmistunut alikersantti. Toiminta oli määrätietoisempaa kuin mitä se olisi ollut peruskoulutuskaudella. Olimme jo kiinnittäneet alikersantit natsat vaatteisiimme, mutta ne piti poistaa tai peittää näytöksen ajaksi.

Osan 2 sisältöä:

Reserviupseerikoulu Haminassa

Kokelasaika Upinniemessä

Paluu työpaikalle

Kuinka asevelvollisuus jatkui varusmiespalveluksen jälkeen?

© Copyright: Timo Ahjos 2020. Kaikki oikeudet pidätetään.